Sivut

tiistai 23. lokakuuta 2012

Pimp my tylsät housut!

Mielikuvitukseton ihminen ostaa kaappinsa mustia housuja, etenkin arkihousuiksi. Aamusin on sitten suuri jännitysnumero hämyisessä huoneessa: laitanko tänään päälle mustat vai mustat housut? Himmeät vai kiiltävät? Yhdellä vai kahdella napilla? Onneksi sentään saatanallinen univaje nostaa aina välillä esiin astetta luovemman sivupersoonani (jonka vuoksi on monet epäonnistuneet projektit koettu), ja päättää, että nyt tehdään housut helpommin tunnistettaviksi.

Tiistai-tuunaukseen tarvitaan vain mustat housut, sirkkoja, kolvi ja vasara.
 




 Ja voilá, housut löytyvät vaikka säkkipimeässä käsikopelolla nyörien ja kylmien sirkkojen avulla.

Täytyy ylläpitää tätä univajetta, sillä tilasin tänään pvc-lakanan, josta olisi tarkoitus muotoutua jonkinmoinen hamonen.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ovatko sinun kivekset jo laskeutuneet?

Eilisestä Stam1nan keikasta jäi hivenen paska maku. Herrat sinänsä olivat kyllä vireessä ja hienoa oli kuulla tällä kertaa edes astetta enemmän vanhempaakin tuotantoa, mutta olisin mieluusti kuunnellut keikan yksin, ilman niitä tuhatta muuta olentoa. Tai jos sensuuri olisi iskenyt edes sen verran, että joukon pahimmat örveltävät olisivat tukehtuneet oluseensa jo ennen keikkaa. Keikan fiilistely, hytkyminen, huutaminen ja nyrkin heiluttelu rytmissä on eri asia kuin se saatanallinen angstaus jonka vallassa kyynärpäät tekevät työtä ja päälle yritetään tunkea kuin löysä silli piukkaan reikään. Terveisiä teille pallonaamoille keiden ansiosta haisen teinihielle varmasti vielä ensi vuonna ja joiden takia kenkäni ottivat ikävästi kolhuja (ai kuinka niin olen turhamainen?!) ; minä tykkäsin Stam1nasta jo ennen kuin teillä kasvoi yksikään karva ja ennen kuin kiveksenne olivat laskeutuneet. Seuraavalle keikalle varustaudun turvakengillä ja sähköistetyllä kokoasulla. Katsotaan kellä sitten on hauskaa puolustaessaan omaa reviiriä.

Muutoin ilta sentään oli succee, joskin Morticiasta ostetun Lipparin paidan puolesta alkoi jossain siellä sinisen enkelin ja hot shotin välimailla pelottamaan, että selviytyykö tuo ihanuus mustassa pussissaan mukana kulkien koskaan kotiin asti? Selvisi se, kuten minä itsekin.

Huomenna on pakko ryhdistäytyä. Viikon seikkailut ja tapahtumat näkyvät liian selkeästi lattialla olevista vaateröykkiöistä ja jokapuolella vastaan kävelevistä tölkeistä ja laseista. Ei tarvitse olla Sherlock tajutakseen että vapaalla on oltu. Huh, onneksi kohta pääsee taas töihin lepäämään...

perjantai 19. lokakuuta 2012

Turmiolliset terveiset!

Olin ajatellut niputtavani viikon tekemiset vasta kun viikko on päättynyt, mutta koska sormet ovat juuri nyt vauhdissa, niin ei tässä jouda kalenteria katsomaan.
Siispä taas asiaan!

 Viikko on vierähtänyt tiiviisti yövuoroissa. 11,25 tuntia per yö, viiden yön verran. Yövuorot ovat työntekoa parhaimmillaan, mutta joskus yön pimeydessä kuuluu pääkopasta sen sortin naksuminen että tekisi mieli juosta itseään karkuun. Mielialat vaihtelee pahemmin kuin poliitikon mielipiteet vaalien alla ja kroppa huutaa hallelujaa tekemättä tasan yhtään mitään. Edellisistä johtuen ja siitä että öiden aikana tilille napsahtanut rakkaan työnantajan tarjoama rahallinen korvaus suoritetusta työstä tuntui taas niin vittuilulta kaikessa pienuudessaan, oli erittäin helppo yhtyä Irwiniin:


Mutta kaikki sonta loppuu aikanaan, niin jopa yövuorotkin, ja koittaa hetkellinen vapaus. Tällä kertaa vapaus tarkoitti muutaman tunnin unia, äkkinopea herääminen, muutama napanderi naamaan ja Turmion kätilöiden keikalle. Edellinen ja ensimmäinen TK-elämykseni tapahtui kutakuinkin vuosi sitten, jolloin armas ystäväni ei kestänyt Salama-Santerin virkistävää vaikutusta sisäelimissä, ja tehtäväkseni muotoutui talutella norjaa puhuva ystäväni taksitolpalle kesken keikan. Siksi oli hienoa nähdä eilen tämä audiovisuaalinen tapahtuma kokonaisuudessaan, keikasta ja tequilasta jäi hyvä maku, joskin tänään maku oli hieman karvaampi... Loppuun vielä kuva eiliseltä -taattua laatua kännykkäkameralla ja promillet näkyy silmistä- , sitten unta kaaliin, huomenna lounastamaan ja keräämään voimia illan Stam1nan keikkaa varten. Let's Rock!

Ai juu, ensi kerralla kun aion kääriytyä pvc-vaatteeseen ja nahkaan ja hikoilla eturivissä kuin villisika vartaassa, täytyy varoa värjäämästä hiuksia samana päivänä. Vaikka hyvin ahkerasti pyyhin vaaleanpunaisia hikinoroja keikalla, on otsani nyt pinkki.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tänään tuli työn saralla suoritettua jonkinmoinen virstanpylväs, kun pidin elämäni ensimmäisen luentoni. Salissa yli satapäinen yleisö kuuntelemassa jaaritteluani psykiatrian ihmeellisestä maailmasta, hui :) ! Siitä hengissä selvittyäni oli ihanaa töiden jälkeen huokaista syvään ja käpertyä kippuraan peiton alle päiväunille. Unen ja valvetilan rajamailla, Tori Amoksen soidessa taustalla unimusiikkina, uppouduin hetkeksi kaipaamaan kesän lämpöä ja aurinkoa. Paljaat varpaat nurmikolla, hiekassa tai vedessä, kesämekko yllä ja kylmä juoma kädessä... Pimeys ja kylmyys ovat asioita mitkä unenpuutteen ja nälän ohella syövät henkisesti hermoja ehkäpä eniten. Tilanne jossa yhdistyy kaikki neljä edellä mainittua sadistista asiaa, on jo vaarallinen ympäristölle. En osaa syksystä ottaa mitään iloa irti lukuunottamatta kauniita värejä aurinkoisena päivänä. Erikseen on ne hetket, tilanteet ja päivät, kun piristää mieltään jollain vaatekappaleella, vaikkapa saappailla, joita on kolmenkymmenen asteen helteellä jokseenkin vaikeaa tai vähintäänkin hupaisaa käyttää.

Onneksi sentään kylmettynyttä kehoa lämmittää tämä uutukainen nahkatakki. Lämmittää myös mieltä siinä mielessä, että oikeanmallisen taki metsästykseen on mennyt abauttiarallaa kaksi vuotta. Kippis sille, nyt villasukat jalkaan ja punkkua huuleen.


sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Pillerinpyörittäjän tervehdys



Perustin sitten näköjään vihdoinkin blogin. Blogin perustaminen on aina silloin tällöin käynyt mielessä, koska joskus on hauska raapustaa ajatuksiaan ylös, painavaa ja vähemmän painavaa asiaa. Ajatus on kuitenkin tähän asti aina kaatunut syystä tai toisesta; pidän bloggaamista jokseenkin teinimäisenä, ja toisaalta en tiedä minkä verran haluan ajatuksiani tai elämääni jakaa vieraiden ihmisten kanssa. Netti on myös niin pullollaan blogeja, että en usko kenenkään kaipaavan juuri minun blogiani. Tässä se nyt kuitenkin on :) . En tiedä mitä, mistä ja kuinka usein aion kirjoittaa, kaipa tämä ajan kanssa muotoutuu johonkin suuntaan, tai sitten hautautuu hyvin nopeasti.
Lyhyt esitelmä siitä kuka täällä höpöttelee: 25-vuotias punapää Etelä-Suomesta. Kanssani asustaa kaksi mirriä ja yksi mies. Musiikkimaun ym turhan yritän johonkin esittelykohtaan listata, kunhan sellaisen täältä blogihelvetistä löydän (hermot meni juuri jo ulkoasun muotoiluun). En osaa itseäni kategorioida sielunmaiseman tai ulkoisen olemukseni perusteella mihinkään lokeroon. Mieleen on jäänyt, kun minulta on joskus kysytty ”oletko sä sellainen pin-up gootti?”. Vastasin olevani ihan vain minä itse, ja myöhemmin katsoin googlen kuvahausta täsmääkö kuvaus. En allekirjoittanut sitä silloin, enkä nytkään istuessani viltin alla colleget jaloissa ja musta trikoopaita ylläni. Olen sitä, miltä minusta milloinkin tuntuu, ja voin aivan yhtä hyvin lähteä kylille lenkkareissa kuin piikkareissakin.
Mutta mennään sitten vihdoinkin jo asiaan!
Viime aikoina on verenpainetta nostattanut median kestoaihe; naisen paino. Hyvä asia toki se, että kurvikkuutta on viime aikoina nostettu esiin positiivisessa valossa naisellisena ja terveenä esimerkkinä. Ne muutamat esimerkit ovat kuitenkin vain pisaroita valtameressä, ja edelleen teinityttöjen tavoitteena on näyttää pakkasen raiskaamalta pulkannarulta. Ja ettei kukaan nyt pidä minua tekopyhänä, niin selvyyden vuoksi; kyllä omastakin mielestä laiha on kauniimpi kuin kaksisataa-kiloinen pallo, mutta kakektinen laihuus ja michelin-muodot ovat samalla viivalla. Kauneus on makuasia, mutta jostain muualtakin ne paineet muodostuu kuin omasta itsestään ja (hauraasta) itsetunnosta, ja ihminen on niin paljon enemmän kuin pelkkä peilikuva ja figuuri. Itse pidän paljon tärkeämpänä terveyttä, ja sitä iloa että voin ahtaa mahaani pitsan ilman että täytyy puntarilla parahtaa itkuun. Ja kyllä; itsetuntokriisejä tulee kaikille, itsellenikin hyvin usein, kun farkkuihin kääriytyessä jenkkakahvat tursuaa, tai reidet eivät näytä hyviltä hameessa. Mutta tiedän että minun ei tarvitse miellyttää ketään, ohikulkija voi kääntää päänsä pois jos ei kestä katsoa. Ja sitä haluan kaikista vähiten, että joku lähestyy minua vain sen takia miltä näytän, vaikka huomio imartelevaa olisikin.
Toivoisin siis että jokainen voisi katsoa peiliin hymyillen. Niin minä yritän tehdä, makkaroista ja muhkuroista huolimatta tietäen että olen aivan tavallinen, normaalipainoinen persevä nainen, ja ylpeä siitä. Arvosta itseäsi, lopeta kauneusihanteiden tavoittelu ja muiden arvostelu. Yksinkertaisesti; ole oma itsesi.