Sivut

lauantai 12. tammikuuta 2013

Neekeri ja paha suomalainen

Viimeisen viikon aikana olen seurannut verisuonet poksahdellen niin montaa eri rasismi-keskustelua, että avaan nyt vihdoinkin (tämän tyylistä kirjoitusta olen pohtinut blogin perustamisesta lähtien) oman sanaisen arkkuni silläkin uhalla että joku loukkaantuu verisesti.

Tässä ensin muutama linkki aiheeseen liittyen, jos joku miettii mistä tämä kirjoitus kumpuaa.

Abu-Hannan kirjoitus HS:ssa, jonka jälkeen Ilta-Sanomien päätoimittaja kirjoitti jonkinlaisen vastineen ja puolustuksen. Tämän jälkeen keskustelua rasismista on lietsottu jokaisessa lehdessä, A-studiossa ja taas tänään HS:n lauantai-esseessä.

Asiaa toki voisi pyöritellä loputtomiin, ja jokaisella on varmasti erilaiset mielipiteet. Toisen näkemyksiä sorsitaan ja pidetään niitä huonosti perusteltuina. Avaan kuitenkin lyhyesti omaa näkökantaani. Ja lähinnä tunne- ja kokemuspohjalta, myös tökerösti lokeroiden ihmisiä, sillä pykälien ja tilastojen valossa asian tarkastelu veisi tuhottoman paljon aikaa.

Kuten Appelsin ihmettelee, ihmettelen myös itse kuinka kiittämätön Abu-Hanna osaa olla. Ei ole aivan ilmaista tuo korkeakoulu-opiskelu. Abu-Hanna on myös päässyt Suomessa työnsä puolesta merkittäviin tehtäviin, ja väittää että hän ja hänen lapsensa ovat syrjittyjä. Toki on kohtuutonta että pientä lasta nimitellään metro-asemalla neekeriksi, mutta Suomessa nimitellään tasan kaikkea ja kaikesta. Itse käytän venäläisistä nimitystä ryssä, romaneista nimitystä manne, ylipainoinen on lihava/läski, lyhyt ihminen on pätkä taikka kääpiö, aknesta kärsivä on finninaama. Ja tumma-ihoinen on neekeri. Neekerille itse olen valkonaama tai mikä lie. Mitä sitten?

Itselläni ei ole varsinaisesti mitään sitä vastaan että joku, ihonväriin tai alkuperään katsomatta, muuttaa Suomeen työn perässä. Käyn ihan mielelläni ostamassa pitsan turkkilaisesta kebab-puljusta, vaikkakin tiedän että veroja kierretään, enemmän kuin suomalaisissa paikoissa. Teen hyvillä mielin yhteistyötä venäläisen lääkärin kanssa, jos myös hän kohtelee minua hoitajana kunnioittavasti. Opastan eksyksissä olevaa japanilaista turistia, kun hän kohteliaasti tulee kysymään tietä. Sama koskee _neekereitä_ silloin kun kohtaaminen on asiallista.

Mutta sitä en hyväksy, että elintason perässä muutetaan kotimaahani, ja solvataan, kun ei anneta ymmärrystä.  Egyptin lomallani muutama vuosi sitten oli hyvin selvää, että auringon palvonta yläosattomissa ei ole suotavaa, kuten ei myöskään julkiset hempeilyt. Kairossa moskeijassa käydessäni olkapääni ja polvet olivat peitettyinä, kuten tapoihin kuuluu.

Kunnioitin siis sen maan kulttuuria, jossa olin vierailulla. Voisi luulla, että samaan pyrkisivät Suomeen muuttavat (pakolaiset, jotka muuttavat pois kotimaastaan omasta mielestään pakottavasta syystä) ihmiset. Olettaisin, että kielen opettelu ja kulttuurin tutustuminen olisivat ensimmäisiä asioita joihin maahanmuuttaja perehtyy. Olettaisin että maahanmuuttajalla on jonkinlaista kunnioitusta sitä maata kohtaan, joka hänet ottaa avosylin vastaan, tarjoaa asunnon ja tarjoaa taloudellisen tuen. Olettaisin että maahanmuuttaja olisi kiitollinen, ja haluaisi osoittaa olevansa sen vaivan arvoinen. Olettaisin että kielen opiskelun jälkeen hän haluaisi opiskella ja tehdä töitä. Silti niistä maahanmuuttajista, joihin itse olen törmännyt syystä tai toisesta, suurin osa elää sosiaaliturvan varassa tekemättä oman arvon nousun eteen mitään.

Olettaisin myös, että ollessani naisporukalla baarissa, kukaan ei tulisi arvostelemaan sitä kuinka olen ilman miestäni liikenteessä. Näin on kuitenkin käynyt; olen kuullut mm. muslimien että venäläisten suusta olevani häpeäksi perheelleni, kun rietastelen keskellä yötä minimekossa baarissa sen sijaan että olisin hieromassa mieheni varpaita. Tämäkö sitten ei ole loukkaavaa? Minkä helvetin takia minun pitäisi hyväksyä ulkomaalaisilta kaikki, kun he eivät hyväksy sitä mitä itse teen kotimaassani, rikkomattani yhtäkään lakipykälää. Yksikään alkuperäisväestöön kuuluva suomalainen mies ei ole tullut alentamaan minua. Mutta ilmeisesti se on ihan ok ja sallittua, että vähemmistön edustaja tulee solvaamaan, se ei ilmeisesti ole syrjintää eikä rasismia, vaan oikeutettu mielipide?

Miksi sitten pitää tänne muuttaa, jos Suomi on paha maa ja suomalaiset suvaitsemattomia? Miksi joku haluaa muuttaa maapallon toiselta puolelta tänne? Tuskin somali haluaa tänne jääkarhujen tai joulupukin takia.

Ja se, että rasismikeskustelussa (kuten A-studiossa) maahanmuuttajia puolustaa hyvinkoulutettu, pukuunpukeutuva, kohtalaisesti suomea puhuva musta mies, ei poista sitä tosiasiaa että arkielämässä hän on harvinainen poikkeus niiden sossu-pummien joukossa. Miten puolustaa itseään neekeri joka on asunut Suomessa kymmenen vuotta, opettelematta kieltä, perehtymättä kulttuuriin tai tapoihin? Sillä, että on niin kylmää ja pimeää? Sillä että on paha mieli kun pääsi kotimaastaan sodan jaloista pois? Kiittämätöntä.

Bonus: Mannerheimiä näyttelevä neekeri on taiteellista, nykyaikaa ja suvaitsevuutta edistävää. Entäpä jos Nelson Mandelaa näyttelisi valkoinen mies? Sehän olisi ilman muuta rasismia se. Valkoisia saa syrjiä, mustia ei.

Bonus 2 (joka ei liity aiheeseen): Yle-veron avulla piti saada kansalaiset maksamaan tasapuolisesti tv:n ja radion käytöstä, ja maksun piti olla alhaisempi kuin tv-lupamaksu. Lyhyellä matikalla kahden henkilön taloutemme maksaa tänä vuonna verojen muodossa Ylelle 280€, kun viime vuonna maksu oli n. 200€. Wou, innolla odotan mitä kaikkea spesiaalia noilla ylimääräisillä Euroilla Yle keksii, varsinkin kun laskee kokonaissummaan mukaan myös niiden ihmisten verot, ketkä eivät ole tv-lupaa maksaneet. Toivon myös että sokea sokea cp-vammainen hyötyy maksamistaan veroista jotenkin.

"Kun hyvinvointivaltiota Helsingissä luodaan
julkisivuduunarit ne Tallinnasta tuodaan
hurahuhhahhei, mistä halvimmalla saadaan
sillä niin me tehdään Helsingistä Shangri-La..."


EDIT 12.1 klo 21.30: Näköjään tämä kirjoitus on jo linkitetty jonnekin helvetin kansankiihotus-sivustolle (jonka tarkoitusperä jäi rehellisesti sanottuna epäselväksi), joten tehdään nyt selväksi: TARKOITUKSENI EI OLE LOUKATA KETÄÄN, EN TUE VIHARIKOKSIA ENKÄ PERUSTEETTOMIA TYHJÄNPÄIVÄISIÄ MIELIPITEITÄ, MUTTA EN MYÖSKÄÄN  HYVÄKSY MUKISEMATTA MAMUJEN HYYSÄYSTÄ. Eli en ole kummankaan ääripään kanssa todennäköisesti samaa mieltä mistään, joten älä sotke minua mihinkään muihin kuin OMIIN mielipiteisiini.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Eniten taas vituttaa kaikki!

Jos jollakulla on nyt sellainen hilpeä ja autuaan onnellinen flow, niin suosittelen että jätät seuraavan vitutus-päivityksen lukematta.

Vituttaa talvi. Vituttaa kylmyys, vituttaa pimeys, vituttaa ankeus, vituttaa lumi ja vituttaa loska. Pilkkihaalareilla ehkä voisi taistella kylmyyttä vastaan, mutta ei auta vaikka tunkisi naaman kiinni hehkulamppuun, armoton valon kaipuu silti on. Vituttaa myös se, että talvella on melkoista rulettia laittaa jalkoihinsa jotain muuta kuin maiharit, sukset tai luistimet. Ja inhoan luistelua ja hiihtoa. Viime viikolla uhmasin kaikkia sääilmiöitä laittamalla jalkoihini korolliset mokkanilkkurit. Kotoa lähtiessä sää oli suht kuiva, joten luulin selviäväni. Ja paskat; kohta tuli vettä kuin esterin perseestä, tiet oli liukkaita kuin vaseliinituubi ja siellä sitten yön pimeydessä talsin sukat märkinä. Tahdon kuivat, hiekattomat ja lumettomat tiet joilla voi kirmata piikkarit jaloissa ilman huojuvaa askelta.

Vituttaa saamattomuus. Eilen olin nukkumaan mennessäni aivan varma että tänään on pitkästä aikaa rankaise ruumista -päivä kahvakuulan parissa, mutta ehei, olen nerokkaasti keksinyt koko päivän kaikkea muuta tärkeää puuhaa. Kuten musavideot, pelailu, löhöily, syöminen ja aivoton netin selailu. Työn ja tuskan takana oli nostaa perse edes hetkeksi kuntopyörän päälle, jotta edes murto-osa joulusuklaista lähtisi liikkeelle.

Vituttaa itseään toistavat ja urpot facebook-päivitykset. Annan muutaman yleismaailmallisen esimerkin ja kuvitteelliset vastaukset joita usein mielessäni pyörittelen:
1) "Ihana aamu, murun kanssa ihana aamupala ja sitten aamulenkki ja sitten salille ja sitten olen siivonnut joka nurkan ja nyt on niin hyvä fiilis" (päivitys toistuu vähintään joka toinen päivä)
No kuule se on vitun kiva että sulla on täydellinen elämä, tuu siivoo meillekin sen sun murmelis kanssa, mä jatkan tätä laiskottelua.
2) (linkitetään yhden päivän aikana kymmenen biisiä ja kaikissa samantapainen kommentti) "Hell yeah, tää on ihan paras"   "Siis tää on ihan ykkönen"   "Vittu tää on ehkä kovin ikinä"
Voisitko opetella superlatiivit; ei voi olla kuin yksi paras, koita päättää mikä se on!
3) "Ulkona sataa lunta!"
Jos joku facebook-ystäväsi on niin sokea ettei näe sitä tuiskua tai ei osaa katsoa säätiedotuksia, hän tuskin näkee päivityksiäsikään lukea.
*Kliketi klik* päivityksesi eivät enää tunge etusivulleni.
Ja voi kyllä; tiedän että ei muitakaan aina kiinnosta omat päivitykseni :) Tehkää sama kliketi klik -liike. Se helpottaa kummasti.

Vituttaa se että tili on kuiva kuin kamelin vittu sen takia että verkkokauppoja ylläpitävät ihmiset ovat ilmeisesti hitaampia ja yksinkertaisempia kuin ameebat. Kuinka vaikeaa voi olla laskea (vaikka laskimen tai helmitaulun kanssa) palautettujen tuotteiden hinta yhteen ja näpytellä vastaava summa tilille?

Vituttaa se että Juoppohullun päiväkirja oli valkokankaalla täysi floppi. Helvetin hyvä esimerkki taas siitä miksi loistavaa kirjaa EI pitäisi suoltaa elokuvaksi.

Vituttaa se että (kaverin avustuksella) tajusin että paypal-tilisysteemit pystyy hoitamaan ilman luottokorttiakin (jollaista en siis periaatteen vuoksi omista). Tiedän mitä tapahtuu seuraavana palkkapäivänä...

Vituttaa se että värjäsin hiukset mustiksi. Olen kalpea ja turhan synkän näköinen. Olen kuitenkin varma että jos nyt samantien värinpoistojen kautta siirtyisin takaisin rakkaaseen punaiseen, olisi tuloksena palanut kalju. Toisaalta eipä tarvitsisi stressata värjäyksestä hetkeen aikaan...

Vituttaa se että itsekuri ei riitä siirtymään tupakasta sähkötupakkaan. Kesällä se onnistui, fiilis oli parempi kun keuhkot puhdistui tervasta ja veri kiersi varpaissa saakka. Kunnes repsahdin. Ja nyt se on aivan ylivoimaista taas poltella jotain mitä ei voi sytyttää eikä karistaa, ja mikä ehkä säästäisi terveyttäni.

Vituttaa yleisesti ottaen kaikki tuntemani urpot. Syökää päänne. Mutta ottakaa se pää ensin pois sieltä omasta perseestänne.




Ugh, olen puhunut!

lauantai 5. tammikuuta 2013

Nyt ei irtooooo...


Aika kulkee, kellot laukkaa
Monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa siis kulje siltaa
Mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
Jotka usko eivät enää mihinkään...



sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Vuoden parhaat palat


Joulu tuli ja joulu meni, ilmeisen kiltti olen ollut tänäkin vuonna koska mieluisia paketteja tontut toi paljon. Lahjat jäävät silti kakkoseksi sen kaiken muun joulutohinan ja tunnelman rinnalla, kun kolmella eri kokoonpanolla syöpöteltiin ja juopoteltiin, pelailtiin, saunottiin ja röhnötettiin masujen vieressä.

Olin suunnitellut tässä viimeisen yövuoron lomassa tekeväni pikakatsauksen menneeseen vuoteen kuvien muodossa, mutta ikäväkseni totesin äsken kuvia selatessani että tilanne- ja reissukuvia on valitettavan vähän, enkä myöskään kehtaa julkaista kuvia rikostovereista kysymättä heiltä. Joten jäljelle jäävistä kuvista voisi herkästi olettaa että vuosi on ollut ankea, mutta ehei, vuosi on ollut erittäin tapahtumarikas, ja hymy huulilla muistelen monia seikkailuja :)

Tässä nyt kuitenkin jotakin koostetta vuodesta 2012: 


 Otin ensimmäisen tatuointini keväällä. Tatuointia olen harkinnut jo muinaisista teinivuosista lähtien, mutta ensin homma kaatui äidin vastustukseen, sittemmin siihen että huomasin tatuointi-ideoiden vaihtuvan liian tiuhaan ja jopa teini-äly sanoi että en halua kuvaa jota myöhemmin saattaisin katua. Ylpeä olen siitä että odotin, ja kuvaan olen erittäin tyytyväinen :) . Jatkoa seurannee taas keväällä...


Ikinä koskaan en ole ollut mikään urheilija-tapaus, mutta päädyin töistä kasatun poppoon kanssa Sulkavan soutuihin 60km kirkkovenesoutuun! Keväällä tuli Tuusulanjärvellä harjoiteltua kyllästymiseen asti kun yhtä ja samaa lyhyttä järveä soudettiin epätahdissa edestakaisin joka viikko. Sulkavan reissu oli kuitenkin kaikin puolin ikimuistoinen. Auringon porottaessa pienessä tuulen vireessä soudeltiin ristiaallokossa päin helvettiä 6 tuntia ja 14 minuuttia ja allekirjoittanut sai siinä 50km kohdalla hermoromahduksen josta yksi kanssasoutaja sai kärsiä huudon ja punaisen naaman kera.

Tässä soututiimi ennen soutamista, intoa ja jännitystä täynnä sillä kaikki olimme ensikertalaisia.




Seuraavana päivänä oli pakko huolehtia runsaasta nesteytyksestä, todennäköisesti tässä kuvassa ihmettelen jotakin todella tärkeää asiaa, kuten esim. Jalokahvi, tai genitaalibalsamointi.


Harrastuksista voisin vielä sen verran mainita, että koska olen päättänyt soutaa myös ensi kesänä, on se siinä mielessä historiallista että liikuntaharrastusten suhteen en ole koskaan ollut kovin pitkäjänteinen. Nopeasti muisteltuna tässä listattuna ne harrastukset, joita olen joko kotioloissa tai seuroissa jne harrastanut joskus: satujumppa, aerobic ja muut vetkutukset, taekwondo, uinti (jota sentään harrastin seura-tasolla useamman vuoden kunnes tajusin teinivuosinani että minulla on viikonloppuaamuisin parempaankin tekemistä...), kuntosaleilu, zumba, jooga, pilates, kahvakuulailu, satunnainen lenkkeily ja pyöräily. Lasketteluakin olen kerran kokeillut, loppujen lopuksi laskin suksilla pulkkamäkeä. Oikeastaan on hienoa, että voin nykyään sanoa harrastavani kirkkovenesoutua.


Kesällä ja ylipäätään tänä vuonna on tullut käytyä kiitettävän paljon keikoilla, niistä valitettavan vähän kuvia koska pääasia on musisoinnista ja tunnelmasta nauttiminen. Ehdottomasti kärkipään musiikkielämyksiä on tänä vuonna ollut Rammsteinin keikka alkuvuodesta, Machine Head Sonispheressa ja Tammerfest jossa esiintyi kotimaiset lempparit Mokoma, Viikate, Kotiteollisuus ja Stam1na. Vittu, kyllä suomalainen mies on karismaattinen mies! Iso kasa muitakin keikka-elämyksiä, mutta turhapa niitä kaikkia on erikseen listata, pääasia että hauskaa on ollut. Varsin mieleenpainuva oli reissu Tallinnaan katsomaan Red Hot Chili Peppersiä (jota en edes juurikaan kuuntele), sillä ystäväni kanssa totesimme että prinsessat ei kestä vesisadetta ja pippureiden soittaessa makoilimme tyytyväisinä peiton alla suklaata mussuttamassa. Hieno reissu, kertakaikkisesti <3


Ylänaama Sonispheresta, jossa Metallica petti pahasti, onneksi sentään Machine Head kolahti yhtä tiukasti kuin aina, ja ei jättänyt kylmäksi myöskään Amorphis.

Alanaama Tammerfesteilla, ja alla myös videotodiste siitä että yläilmoissa on käyty. Ehkäpä ensi kesänä benji...?



video


Musiikkimuistoihin kuuluu myös allaoleva kuva. Kuva on otettu Suomi Räimii -tapahtumasta jossa päädyin muutaman mutkan kautta myyntihommiin, varsinainen bisnesnainen olin muutaman margaritan jälkeen.



Kaikkien soutuhommeleiden ja festarointien lomassa on ollut mukava nautiskella olosta myös kotosalla, hyvässä seurassa hyvän juoman kera.



Kuin myös olla joskus ihan selvinpäinkin ja nauttia Suomen kesästä:



En varsinaisesti ole mikään lapsirakas-ihminen, enkä saa kiksejä siitä että joku hobitti rääkyy rattaissaan kaupassa kun itse käyn väsyneenä nopeasti ostamassa kahvipaketin, mutta tämä pikkumies jonka kummiksi sain kunnian ryhtyä, on poikkeustapaus ja saa aina hymyilemään.





Syksyllä olin rakkaan ystäväni kanssa Rock-risteilyllä, kuvamateriaali sieltäkin on olematonta, mutta tunnelma oli katossa kun yhteen laivaan oli pakattuna tuhatpäinen joukkio suht' samanhenkisiä otuksia, helmikuussa uusiksi. Rokrok!


Joulusta täytyy mainita vielä sen verran, että kaiken perhe-oleilun ohella päädyin veljeni kanssa laulamaan karaokea. Kuulostaa herkältä ja hellyyttävältä vai? Kaukana siitä, kun kaksi känni-ääliötä (joista toinen -eli minä- täysin laulutaidoton) sniffereiden jälkeen päätti raiskata Stairway to Heavenin. Jääköön tämä muistoksi joka ei ikinä tule toistumaan...

Paljon on vuodesta kuvattomia muistoja, mutta tiedän että en kuvienkaan kera saisi välitettyä sitä tunnelmaa ja hymyä lukijoille mikä itselläni on kun tapahtumia muistelen. En tapaa tehdä uuden vuoden lupauksia, enkä edes pahemmin välitä uuden vuoden riennoista, mutta sen lupaan että aion ensi vuonnakin nauttia elämästä ja lunastaa itselleni lisää muistoja :)




sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Pakana kävi kirkossa

Perjantaina kävin joulukiireiden keskellä tunnelmoimassa Sipoon kirkossa kamariorkesterin konserttia. Vielä muutama vuotta sitten en olisi uskonut että joskus tulen klassisen musiikin parissa viihtymään, mutta näin on hiljalleen päässyt käymään, mukavaa vastapainoa moshaukselle ja raivopäiselle huutamiselle. En ole klassisen musiikin saralla mitenkään sivistynyt ja kaikkitietävä, mutta toisinaan se sopii tunnelmaan ja rajatussa määrin sitä on nautinto kuunnella, kaikkien eri soittimien yksittäisiä ääniä ja kuinka ne kokonaisuudessa täydentävät toisiaan täydellisyyteen pyrkien. Livenä on äärimäisen viihdyttävää seurata soittajien eleitä ja ilmeitä, ja sitä jännitettä mikä musiikin kautta purkautuu. Livenä myös kuulee (ja näkee) huomattavasti selkeämmin, kuinka monesta eri soittimesta äänet tulevat, ja miten kauniisti äänet sulautuvat yhteen. Toisaalta on myös hassua, että paikalle tuodaan fagotin soittaja, jonka tehtävä on tunnin mittaisessa konsertissa päräyttää ilmoille tasan kaksi ääntä viimeisen kymmenen minuutin aikana...
Ja vaikka pakana olenkin, ja suustani pääsi tälläkin kertaa muutama lipsahdus, niin mielestäni Sipoon kirkko ja etenkin sen valaistus on talvella ilo silmälle, vaikka kännykän kamera onkin asiasta eri mieltä. Koskakohan muistaisin ottaa oikean kameran mukaan edes jonnekin?!


Väitän että harva teistä harvoista blogiini eksyvistä tätä jaksaa kuunnella, mutta tässä silti pieni makupala  konsertista:


Loppuilta vierähtikin lahjoja paketoidessa, ja sain myös itsekin paketin kun posti vihdoinkin kiikutti tilaamani korsetin, josta muuten taitaa tulla yksi suosikeistani :)
Muutoin ei pakkasrintamalla mitään uutta eikä mullistavaa, talvijuomat laivalta haettu, kinkkua on jo töissä maisteltu ja kotona kuusi pystytetty. Kattilankin vein tänään töihin, jotta saan huomenna aloittaa työpäiväni kanelinhuuruisella riisipuurolla, ennen kuin kirmaan vapaille ja hotkimaan kinkkua perunamuusin ja porkkanaraasteen kera niin että seuraaviin yövuoroihin suuntaan vyörymällä sormet ja varpaat suolasta turvoksissa.


Olen tänä vuonna yrittänyt sivuuttaa kaiken turhan joulustressin, tulee se joulu ja hyvät ruoat vaikkei olisikaan kaapin nurkkia jynssätty ja lattiaa kiillotettu. Hetkellisiä stressihyökkäyksiä on ollut mutta silti tällä hetkellä aika levollisin mielin tunnelmoin kuusen valoja Morsin soidessa taustalla. ja kissan kehrätessä vieressä. Näiden kuvien myötä; syökää massut pullolleen ja nauttikaa (kukin omalla tavallaan), toivotan mitä parhainta Joulua kaikille <3



sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Reisisaappaita ja uusia värejä


Toisinaan spontaanius kostautuu, ja niin kävi viimeksi eilen kun läksin kaupasta ostamaan pistaasipähkinöitä, sillä mukaan tarttui myös hiusväri. Parin tunnin päästä kaikki punaiset hiukseni olivat tiessään ja pää on nyt synkeän musta. Vaikka hiusten väri on vuosien saatossa käynyt monet sävyt vaaleasta mustaan (joskin punainen ainoana "shokki"värinä), niin punaiseen ehdin kiintymään ja eilen tuntui siltä että tapoin oman identiteettini. Ei enää korneja "no se oli se punapää, kyl sä tunnistat kun näet", "palaaks täällä kun sun pää on niin punainen" ja "punapäät eivät pääse taivaaseen" -kommentteja niin työssä kuin vapaallakaan. Itkuhan siinä meinasi päästä, mutta nyt olen tuijotellut peiliin sen verran monta kertaa että en enää säikähdä uutta entistä kalpeampaa olemustani. Uskon silti että punainen tekee pikaisen paluun :)

Odottelen muuten että lähiaikoina saan jonkinmoisen "vuoden työllistäjä" -pystin, sillä olen tällä viikolla työllistänyt sekä postia että kauppoja, mikä nyt ei sinänsä ole uutta, mutta työllistin myös parkkipirkkoja kun jouluostos-reissu meni vahingossa humalan puolelle (työllistin siis myös juottoloita). Tiesittekö että Pirkot saavat (tosin varmasti paikkakunnastakin riippuen) euron bonuksen per kirjoitettu sakko? Toivon hartaasti että oma pirkkoseni syytää rahansa johonkin hyvin turhanpäiväiseen, se lämmittäisi mieltäni kovasti.

Ennen joutavanpäiväisiä kuvia on vielä kerrottava, että kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni yksin elokuvissa. Koska en ole Salkkareiden enkä Hobittien ystävä, vaihtoehtoisia elokuvia ei tälle spontaanille reissulle kovin montaa ollut. Päädyin pikaisen katselmuksen jälkeen pätkään nimeltä "Koskemattomat" ( The Intouchables) ja odotin näkeväni jenkki-tusinatavaraa draaman muodossa. Järkytys oli suuri kun ensimmäiset repliikit ilmoille pääsivät; mitä vittua, tää on ranskaa?! Pettymyksen kautta onnistuneeseen elämykseen; en tiedä nostattiko yksin olo tunnelmaani vai oliko elokuva vain yksinkertaisesti (ranskalaisuudestaan huolimatta) hyvä, mutta yht'äkkiä huomasin että olin koko elokuvan ajan hymyillyt, joskin hieman surumielisesti.

Mutta nyt niitä kuvia kehiin! Alla näette siis uusien mustien hiusten lisäksi uutukaiset Pleaserin Candyt, joiden myötä menetin reisari-neitsyyteni. Kaikkea sitä ihmislapsi tekeekin kun tarpeeksi vanhaksi ja höperöksi kasvaa... Myös punaiset popot ovat tuoretta tavaraa, muut kaapin kätköistä kaivettua. Ja huomenna kaivan kaapeista vihdoinkin joulurekvisiitan vaikka mikä olisi, joten näiden kuvien myötä kauniita unia :)






                                      

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Ärripurri yövuorossa

Kun tähän yövuoroon läksin, fiilinki ja meininki oli positiivinen. Yövuoro kuitenkin tekee yökköpoloiselle välillä kummallisia kepposia ja mielialat vaihtelee pahemmin kuin jokin minkä vertauskuvaa en nyt keksi. On ollut öitä jolloin on naurut muuttunut itkuksi, ja öitä jolloin oma haikea olo on alkanut vituttamaan niin paljon että on alkanut itkettämään, joka taas on nolostuttanut ja sitä kautta vielä enemmän itkettänyt, ja siinä sitten pakoillaan yökkökaveria ettei toinen luule hulluksi. Toki on myös niitä öitä, jolloin olemattomat vatsalihakset kipeinä nauretaan asioille joita ei normaalit ihmiset ymmärrä, ja öitä jolloin jollekin pahaa-aavistamattomalle tehdään jekkuja ja kepposia. Tällä hetkellä kuitenkin vitutuskäyrän elohopeat nousi hitaasti mutta varmasti, ja yli ne paukkuivat siinä vaiheessa kun aloin joulukortteja raapustamaan.Yleensä olen joulukortit askarrellut itse koska ne ovat mielestäni paljon henkilökohtaisempia, joulutunnelmaa nostattavia, oli vastaanottaja sitten niistä mitä mieltä hyvänsä. Tänä vuonna on kuitenkin omaa laiskuuttani aika ollut niin kortilla ja kiinnostus samaa luokkaa kuin neekerin motivaatio työntekoon, että päätin oikaista ja ostin matkalla valmiita kortteja. Vittumaisesti virnuilevat tontut eivät hymyilyttäneet siinä vaiheessa kun aloin erinäisistä sähköisistä lokeroistani etsimään sukulaisten osoitteita ja runosuonikaan ei kukkinut, eli jokainen saa tänä vuonna harvinaisen stereotypisen kortin iloisten joulutoivotusten kera. Voi jenha, mahtaa lämmittää sydäntä kuin ripuli pakkasella. Sitä paitsi postimerkkejä on yksi vähemmän kuin lähetettäviä kortteja.

Joulun tuloa ei myöskään kotipalatsistani huomaa millään tapaa edes Sherlock suurennuslasinsa kanssa, koska yhtäkään joulukoristetta en ole kaivanut esiin. Joululahjojen etsintäkin meinaa tuottaa stressiä, onneksi sentään on internet ja verkkopankkitunnukset, niin saa senkin busineksen hoidettua yön pimeinä tunteina täältä töistä käsin. Muahhahhaa, hajotkaa sinne kauppoihin ruuhkiinne! Sentään äitin ostama Pikku Myy -kalenteri tuo iloa aamuisin kun saan muovin makuisen suklaapalan suuhuni.

Äskeinen ei varsinaisesti ollut kirjoitelmani tarkoitus, mutta purkautuminen oli tällä hetkellä väistämätöntä. Tarkoitukseni oli pikaisesti päivittää kuulumiset muutaman kuvan kera.

Eli lyhyesti; oli itsenäisyyspäivä ja glögittelyt, paljon kaikkia herkkuja.

Sitten oli firman pikkujoulut, paljon kaikkia juomia sekä uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Hauska ilta kaikkine tapahtumineen, mutta seuraavana päivänä hauskuuskin kostettiin kun sängyssä täristen avasin silmäni ja ensimmäinen näky on iso koira tuijottamassa silmästä silmään. Nopea havainto; en ole kotona. Seuraava havainto; nyt on paha olo. Kolmas havainto; työkaverin lavuaari laatoitettu räikein värein. Mission completed.

Mutta eiköhän tämä ollut tällä erää tässä, seuraavalla kerralla paremmissa tunnelmissa :) Loppuun vielä kuvapläjäystä ja se on siinä.

Itsenäisyyspäivän poseeraukset lumituiskussa, suunta kohti glögejä!




Pikkujoulurekvisiittaa... Oma pöytävaraus on ehdoton ja tälle känniääliö-porukalle rannekkeet myös... (kaatumisvaara)


Etkoilla, mukavassa nosteessa. Kuvitteellisen hatun nosto kameralaadulle ja varsinkin allekirjoittaneen jäykälle poseeraukselle jolla koitetaan peitellä humalatilaa.