Sivut

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Valkoinen mielenhäiriö

Vappuna on tiedossa naamiaiset. Päätin heittäytyä villiksi ja olla zombie-morsian, joten ostin valkoisen mekon. Sitten mielessä alkoi siintää muita hahmoja ja zombie alkoi ahdistaa. Zombie olisi ollut hauska siinä mielessä, että kukaan ei olettaisi mun pukeutuvan valkoiseen, mutta toisaalta olisi ollut hauska vetää naamiaiset ihan huumorilla. Raisa Reikänaamana vaikkapa. Tai sitten jotain mikä olisi itselle hyvin vierasta, vaikka räppäri. Ei sillä että Raisa Reikänaama olisi jotenkin itselleni tyypillistä, vaikka kova häröilemään olenkin... No nyt en sitten ole reikänaama mutta en myöskään zombie, mutta valkoinen mekko mulla nyt sitten on. Hienosti toimittu! Täytynee jotain siedätyshoitoa itselleen antaa vähän kerrallaan, sillä jollain pervolla tavalla kuitenkin pidän mekosta ja haluan sitä kesähelteillä käyttää, vaikka säikyn valkoista peilikuvaa jatkuvasti.

Viimeksi muuten olen pukeutunut valkoiseen about kolme vuotta sitten, kun viisikymppisiään viettävä synttärisankari oli laittanut asukoodiksi "jotain valkoista". Jumalauta millaista ahdistusta tollaiset kortit saavat aikaan... Seitsemän vuotta sitten valmistujaisissani päälläni oli valkoinen jakku, mutta silloin vielä pukeuduin muutenkin värikkäämmin.

Tässä mä nyt sitten pöllöilen uuden mekkoni kanssa:






Sen verran oli saatava mustaa mukaan että köytin itseeni tollaisen vyötärövyö-härpäkkeen, ei tässä nyt sentään ihan villiksi kehtaa heittäytyä...


keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Huora tässä terve!

Morjensta. Auringon alla on viime aikoina ollut melko tasaista menoa; töitä, ylitöitä ja nukkumista. Vapaita hetkiä olen viettänyt milloin mitenkin, edellisen päivityksen jälkeen olen muistaakseni käynyt ainakin Kaija Koon keikalla ja häröillyt siellä sun täällä enemmän tai vähemmän. Kamera on hautautunut jonnekin joten koittakaa kestää, tämä on tylsä kuvaton päivitys :) Mutta mennään asiaan!

Nyt on nimittäin niin, että otan harvoin tuntemattomien kommenteista itseeni, ja onnekseni melko harvoin kukaan sanaista arkkua avaakaan. Pari monttu auki -tapahtumaa kuitenkin nyt muistuu mieleen ja aion niistä avautua.

Taannoin kun olin veljeni kanssa aterioimassa ennen Slashin keikkaa, joku keski-ikäinen daami otti asiakseen ripittää minua. Istuttiin kaikessa rauhassa Bruuverissa syömässä, kun takaani saapuu huojuen ja humalalle haiskahtaen yllättävän siististi pukeutunut keski-ikäinen emäntä, jonka ensimmäiset sanat olivat "mikä vittu sä kuvittelet olevasi?". Ruokaani pureskellen tavailin noita sanoja ja mietin että mitä vittua? mitäs tää nyt on? Tämä daami jatkaa "sä olet nainen fucking disgusting" jolloin rakas veljeni pyytää ystävällisesti antamaan ruokarauhan. Mamma jatkaa sättimällä mm. punaisia hiuksiani, tatuointiani ja vaatetustani. Edelleen mietin että olenko mä jumalauta tietämättäni kussut sen mysleihin vai mitä helvettiä. Aikansa ripitettyään tämä pääkaupunkimme sankari ymmärsi lähteä kun 192 senttiä miehistä vihaa nousi pöydästä ylös.

Menneenä viikonloppuna hauskan illan päätteeksi Järvenpääläisessä ravitsemusliikkeessä Fridassa (niin että terveisiä vaan vitun paviaanit) poke päätti narikkajonossa toivottaa minulle mukavien illanjatkojen sijaan "sä huora voit painua ulos täältä". Että mitä vittua taas?! Voi toki olla että dementia vaivaa näinkin nuorella iällä, mutta väittäisin silti että en ole ikinä harrastanut seksiä maksua vastaan, ainakaan se ei tässä konkurssipesässäni eikä perseessäni tunnu.

Eräs herrashenkilö johon olen törmännyt about kolmesti täysin arkisesti pukeutuneena ja muistaakseni jopa ilman meikkiä, oli hiljattain käyttänyt yhteiselle tutullemme minusta nimitystä pukki. Asiaa tiedustellessani välikäsien kautta, sain kuulla että tämä urpo on tehnyt päätelmänsä facebook-päivitysteni perusteella. Hienoa, koska tyyppi ei ole (eikä tule olemaan) kaverini, ainoat julkiset facebook-juttuni ovat seuraavat profiilikuvat:








Niin että on se hienoa miten jengillä on pokkaa nimitellä tuntemattomia. Ylipäätäänkin aina kun sitä joskus harvoin panostaa omaan pukeutumiseensa, tulee helvetin jänniä katseita. Usein etenkin naisten katseista paistaa läpi se "vittu mikä huora" -asenne. En minäkään mikään pyhimys ole ja myönnän kyllä arvostelevani ihmisiä, mutta väitän että keskimääräisesti me synkempään lookkiin pukeutuvat saamme enemmän oudoksuvia katseita kuin ne pinkit bilehileet, vaikka koron korkeus ja hameen helman lyhyys olisivat aivan yks yhteen. Se että tunnen oloni kotoisammaksi mustassa, joskus kiiltävässä, ja usein saappaissa, ei edes punaisen tukkani kanssa tee minusta huoraa. Saan kapean mutta riittävän leipäni ihan yksinkertaisesti tekemällä töitä joista maksan veroa. Enkä edes kerjää huomiota pukeutumisellani, minulle sopisi oikein hyvin että kaikki juntit lopettaisivat tuijottamisen.

On kuitenkin kivojakin hetkiä, kun joku koputtaa olalleni ihan vain ilmoittaakseen että pitää tyylistäni, hiuksistani tai mistä milloinkin. Se lämmittää mieltä ja noita hetkiä on onneksi rutkasti paljon enemmän kuin kateellisten, ymmärtämättömien, suvaitsemattomien tai yksinkertaisesti erilaisten ihmisten ala-arvoisia ja turhia kommentteja. Taannoin Sakaran juhlakeikalla joku about 18v neito tuli toteamaan että ihailee tyyliäni. Kerkesin hädintuskin kiittämään hämmennykseltäni kun hän jo toivotti iloista illanjatkoa ja jatkoi matkaansa. Omasta mielestäni tuollaisia ohimennen heitettyjä kohteliaisuuksia kuulee täällä perähikiällä todella harvoin, siis en pelkästään minä itse vaan ylipäätään. Koska joku teistä on kehunut jotain tuntematonta? Virtuaalimaailmaa ei nyt lasketa, vaan ihan kasvotusten kehunut :)

Noita ikäviä kommentteja on siis vaivaiset kolme, mutta niitä on kolme liikaa. Eli älkääpä tuomitko tutustumatta. Huora kiittää ja kuittaa.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Riisu siipesi










Riisu siipesi
Riisu siipesi
Tapahtukoon tahtosi sun ei tarvi enää olla enkeli
Sun ei tarvi enää miellyttää
Riisu siipesi

Sinä saat olla punkkari tai joku 
Sinä saat olla huligaani
Ei sua saa tukahduttaa rakkaani













keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Virvoin varvoin uudet kengät!

Huh hei. Viikon ainoa vapaapäivä meneillään, ja tadaa, sain vihdoinkin otettua kuveja! Tässäpä niistä pieni trio, lisää luvassa joskus...




Kuvissa näkyvä verkkobolero löysi tiensä luokseni viime kuun Rock-risteily -reissulla; reissun perinteisiin kuuluu Vieras mies (se on sitten siideri) Bruuverissa ja käynti Morticiassa. Morticiaa pitää muuten nyt kehua sen verran, että harvassa paikassa on yhtä hyvää asiakaspalvelua! Välillä sulkeutunutta otusta ahdistaa se tuputtaminen, mutta toisaalta arvostan suuresti sitä että myyjällä on jotain mitä ehdotella, ja kuuntelee jos sanon että ei. Mutta niin! Mukaan tuolta reissulta tarttui boleroinen, joka on kiva väripilkku muutoin mustassa vaatetuksessa.

Uudet kengätkin ostin, öh, ehkä viime viikolla? Perustelen hankintani: Tässä on tullut talven ja kevään aikana keikkailtua yllättävän paljon. Tykkään pukeutua keikoille näyttävämmin (niin siis meikäläinen ei kulje lähikaupassa tälläisissä reteissä), koska se jotenkin kuuluu asiaan ja on luontevaa, musiikkiin ja tapahtumaan sopivaa. Pukeutumisenkin suhteen toki on aina ongelmana se että tietää hikoilevansa kuin sika vartaassa, mutta etenkin kengät tuottavat usein ongelmia. Sitkeästi olen sinnitellyt piikkikoroissa, ja koron korkeuden arvioinut yleensä sen mukaan miten riehakkaaksi arvioin tulevan keikan. Mitä enemmän moshausta, sitä vähemmän korkoa. Mutta joka jumalan kerta olen keikan jälkeen aivan rikki ja manailen sitä miten perkeleen helppoa (miesten) on koikkelehtia tasapohjaisissa maihareissaan. Joten, päätin ostaa tolpalliset saappaat keikkarientoja varten. Vierastan tolppia, tai miksikä niitä kukakin haluaa kutsua, mutta käytännöllisyys, söpö pitsivarsi ja rusetit veivät voiton :)


Millaisissa kengissä te käytte keikoilla? Mukavuus vai ulkonäkö? Ja tungetteko koroillanne eturiviin tasapainottelemaan vai jäättekö taaemmalle?

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Will You Draw Me?

Kävin viime viikolla (taas) jatkamassa käsivarren tatuointia, joten lyhyt postaus siitä. Luulen että käsi on nyt valmis, ainakin ennen seuraavaa kertaa.


Tässäpä kuvaa tuoreeltaan, nyt on meneillään hermoja raastava kesimisvaihe, joten katsellaan parempia kuvia kun nahka on parantunut.

Tatuoinnin ottamisessa ei omasta mielestäni ole pahinta se pieni kipu; pääasiassa se tuntuu lähinnä siltä kuin kynnellä rapsuttelisi nahkaa. Ja kun kynnellä rapsuttelee nahkaa useamman tunnin, nahka on yhtäaikaa hellänä mutta turtana. Ikävintä tatuoinnin ottamisessa on se paranteluvaihe; Bepanthenia on kaikkialla! Bepanthenia vaatteissa, bepanthenia lakanoissa, bepanthenia naamassa, bepanthenia hiuksissa ja sitä rataa. Sen verran neuroottinen myöskin olen, että en halua esim hikoilulla pilata tuoretta kuvaa, joten urheilumuodot ovat rajalliset. Toisaalta helvetin hyvä tekosyy olla lähtemättä lenkille... Nukkuminen on koiran unta koska neuroottisena ihmisenä luonnollisesti myös varon nukkumasta käden päällä ja vältän tatuoinnin hinkkaamista lakanoihin. Levottomalle kääntyilijälle haastetta kerrakseen! Siinä mielessä olen ilmeisesti onnekas, että tatuointi (ei tämä eivätkä aiemmatkaan värittelyt) ei kutise eikä polttele, se on vain esteettisesti ikävän näköinen nämä pari-kolme päivää kun nahka uusiutuu. Mutta on se sen vaivan arvoista :)

Kostoksi siitä että olen viime aikoina syönyt hevosen lailla, olen myös raahannut itseni salille ja ottanut muutamat "rankaise ruumista" -sessiot. Salihommien takia perse huutaa hallelujaa ja mieli on väsynyt joten tekstiä ei enempää synny vaikka kuinka yrittäisin. Taidan kävellä jääkaapille...


"Blessed with an eye to see things as they are, will you draw me?
Up there on the wall, looking down to us all, you never saw me...
I found a pen, and I outlined a life.
You've never cried, I think I saw a tear in your eye..."
(Sonata Arctica)


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

*Murahdus*

Innostuin aamupäiväisestä avautumisestani sen verran että päätin avautua lisää. Tähän vaikuttaa myös se että vaikka tänään piti siivota ja harjoitella peilin edessä ensi viikon luentoa, niin olen kuitenkin päätynyt lorvailemaan koneella koko päivän, tuijottaen itseäni henkisesti peiliin. Lopputulos: olen saatanan vaikea ihminen. Tässä siitä kaksi esimerkkiä:

1) Olin töissä, kävin viemässä toiselle osastolle lääkettä. Lääkkeet otti vastaan itselleni täysin tuntematon herra X, joka vitsikkäästi heitti että "nää lääkkeet multa just puuttuikin, ehhehheh". Mainittakoon että kyseessä oli psyykenlääke, ja kyseessä oli sairaalahuumoria. Kohteliaisuussyistä hymyilin ja naurahdin vastaukseksi. Painelin helvetin äkkiä takaisin omalle osastolleni. Kotiin lähtiessä tämä herra X tuli vastaan firman portaikossa. Toistan; emme olleet koskaan aiemmin tavanneet. Herra X kyseli iloisesti päivän kuulumisia, johon vastasin hämmentyneesti ja vähäsanaisesti. Herra X jatkoi tuttavuuden tekemistä monilla ahdistavilla kysymyksillä, kuten onko minulla pitkä työmatka. Parkkipaikalle päästyämme (tyyppi siis käveli sen 100 metriä tiiviisti vierelläni koska autotkin olivat sattumalta samassa paikassa parkissa, kas kun ei vierekkäin) toivotteli vielä turvallista kotimatkaa.
Tein päätelmän että tyyppi on psykoosissa tai ainakin pahemman luokan stalkkeri.

2) Olin tuttavani kanssa baarissa. Pöytään tunki tuttavani kavereita, joista yksi ystävällisesti esitteli itsensä ja alkoi vääntämään juttua tatuoinneista jne. Kauniiksikin kehui. Epämääräistä small talkia jatkui ehkä tunnin verran, kunnes tuli kotiinlähdön aika. Tämä aiemmin tuntematon neiti X otti ja halasi, perkele. Tein päätelmän että hän oli läheisriippuvainen.

Molemmat esimerkkitapaukset ovat viime vuodelta.
Näistä molemmista tapauksista olen tietenkin käynyt terapeuttista keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on lähes yhtä vaikea persoona kuin mitä itse olen. Olemme tulleet monta kertaa siihen tulokseen, että oikea tapa tutustua ihmisiin -ja käyttäkäämme nyt esimerkkinä vaikka työpaikkaani- on ensin vuoden verran tervehtiä vain murahtamalla. Vuoden jälkeen voi murahduksen lisäksi käyttää jo pientä hymyä, ja hiljalleen voimme edetä tilanteeseen jossa esim sattumalta samaan aikaan ollaan pihalla tupakalla, ja siinä sitten voidaan varovasti kysellä kuulumisia. Tutustumista voi toki nopeuttaa erilaisilla signaaleilla tai jos jossain ennalta-arvaamattomassa tilanteessa käy ilmi että jotain yhteistä löytyy. Yhteiseksi lasketaan esim. se, jos huomaan että joku toinenkin roudaa yövuoroihin pepsi maxia niska vääränä, tai hälytilanteissa (jossa riennetään kiireen vilkkaa avuksi paikkaan X) huutaa juostessaan "vittu jos tää on väärä häly niin ikinä en enää juokse". Sydäntä lämmittää kun tietää että läsnä on muitakin vittumaisia ja sarkastisia ihmisiä, joista kuitenkin lopulta paljastuu hellyyttäviä puolia :)

Kirjoituksen tarkoitus? Kaksi hieman karrikoitua ja sarkastisella huumorillani varustettua esimerkkiä siitä, miten huonosti saatan huonoina hetkinä ottaa vastaan uusia tuttavuuksia. Olen kuullut melkoisen paljon siitä miten vaikeasti lähestyttävä olen, mutta lähes jokainen joka on uskaltanut lähestyä, on jossain vaiheessa sanonut että ensivaikutelma (että olen nuiva jne) on kumoutunut tutustumisen myötä. Painotan kuitenkin, että on lukematon määrä niitä tilanteita, kun jonkun kanssa natsaa jo ensimmäisellä kohtaamisella. Ja oppia ikä kaikki; en ole enää läheskään niin vaikea kuin vielä muutama vuosi sitten! Nykyään hymyilen jopa ensikohtaamisilla, ja saatan häröillä tuntemattomienkin kanssa. Siihen pisteeseen on silti vielä matkaa, että ottaisin itse sen ensiaskeleen ja pyytäisin esim. tuoretta tuttavaa (olkoot se tuttu sitten töistä, baarista, kavereiden kautta tai mistä vaan) kahville kanssani.

Ehkä kuitenkin aina löytyy niitä ketkä näkevät kuoreni alle ja jaksavat uskoa että halutessaan tutustua, se huono  -ja kova- ensivaikutelma karisee hiljalleen kun osaan olla paremmin oma itseni :)

PS. Näistä kahdesta kuvattomasta sunnuntai-avautumisesta huolimatta en ole hyljännyt kameraani, ja -JESH- kaapissa odottaa ainakin yhdet uudet kengät sitä hetkeä että kuvausinspiraatio iskee ja pällistelen hölmönä automaattilaukaisimen edessä.

Blogipohdintaa

On päiviä ja hetkiä (toisinaan myös viikkoja) jolloin todella pohdin että minkä helvetin takia kirjoitan blogia. Yritän selventää ajatusmaailmaani:

- Nykyään jokaisella on blogi. Jokaisella täytyy olla foorumi jossa voi heruttaa vaateostoksiaan, tai edes sitä pientä arkista kahvihetkeä kaverin kanssa. Se on ihan ok, mutta omasta mielestäni tuollaiset blogit ovat äärimäisen tylsiä ja sisällöttömiä. Räpsitään kuva joka saamarin sukkapaketista mikä on ostettu, sitten etsitään netistä vielä jotain ajatelma-lauseita hempeän kuvan kera ja linkitellään niitä. Tämä sama sisällöttömien random-ajatuskuvien ärsytys toistuu myös naamakirjassa. Ja sitten tulee niitä hetkiä, kun päässä pyörii ajatus "ei jumalauta, mähän teen just tasan sitä samaa mistä itse ärsyynnyn suunnattomasti"

- Edelliseen ajatukseeni liittyen; olen toisinaan turhan äkkipikainen tekemään päätelmiä ihmisten suhteen. Jos törmään esim uuteen blogiin, jossa ensimmäisenä pistää silmään liian monta kertaa "awws", " ^^", "o.O" tai "ihku" (tai pahimmillaan ihQ), suljen blogin. Ja aivan sama koskee taas naamakirjaa ja uusia (ja vanhoja) tuttuja. Banniin menevät kaikki jotka liikaa raiskaavat edellämainittuja merkkejä. Voi toki olla, että joskus noiden raivostuttavien sanakorvikkeiden takaa löytyisi ihminen jolla on päänsä sisällä myös ajatuksia, mutta neulan etsiminen heinäsuovasta on tuskastuttavaa. Tai sitten olen itse liian vanha; yritän mielummin kirjoittaa ajatukseni sanoilla, käyttää hetken aikaa siihen että mietin miten ilmaisen tunteeni muuten kuin kahdella oolla joiden välissä on piste. Toki siinäkin pitää muistaa painaa shiftiä että saa niistä silmistä erikokoiset. Summa summarum: En halua että joku leimaa minusta tuollaisen sisällöttömän awws-ihQuilijan.

- Käsittääkseni on olemassa erilaisia blogeja. On blogeja joissa puhutaan pelkkää asiaa ja asialle on olemassa selvät raamit. Joku puhuu politiikasta, toinen kalastuksesta, kolmas jostain muusta. Lukijat tietävät mitä on luvassa, ja on loogista että kalastuksesta kiinnostuneet liittyvät kalastus-aiheiseen blogiin lukijoiksi. On blogeja (onko ne sitten niitä lifestyle-blogeja?!) joissa kerrotaan hankinnoista, esitellään vaatteita jne. Sellaisia missä lukijat valikoituvat oman tyylinsä mukaan, ja joissa vaihdetaan mielipiteitä ja vinkkejä esim ostospaikoista, vaatteiden tuunauksesta, ihastellaan toisen upeaa asukokonaisuutta jne... Entäs sitten, kun rock-tyyliin hurahtanut vittumainen punapää haluaa ostos- ja keikkapäivitysten lomassa kirjoittaa joskus jotain asiaa? Ja TAAAAAS sama koskee naamista. Ei sillä, että kalastelisin tykkäyksiä tai huomiota, mutta on se jumalauta kumma miten humoristinen kakkakuva saa aikaan keskustelua, naurunaamoja ja kommentointia, mutta auta armias jos teet päivityksen jossa on ihan aikuisten oikeasti jotain asiaa. Sellaista asiaa, johon luulisi ihmisillä olevan mielipiteitä, tärkeitä asioita. Näen sieluni silmin kun moni sellaisen päivityksen lukee, ja raapii päätään miettien "missä täs on se osio mille saa nauraa?". Huumori on tärkeää, mutta itse pidän suunnattomasti myös keskusteluista jotka ovat rakentavia, joissa vaihdetaan mielipiteitä ja ajatuksia muustakin kuin puhkikierrätetyistä elämänlatteuksista.

- On hauska seurata millä hakusanoilla ihmiset blogiini päätyvät. Reisisaappaat tuntuu olevan yksi suosituin hakusana. Ikävä tuottaa teille pettymys ketkä tähänkin tekstiin eksytte koska tässä mainitaan sana reisisaappaat (toistan vielä kerran; reisisaappaat), ja blogista löytyy peräti yksi kirjoitus jossa on kyseisistä saappaista kuva ja tarinaa. Reisisaappaat nussiessa oli myös hyvin mielenkiintoinen hakusana. Muita hakusanoja on mm. darra, huumorikuvat, pettäjät (mitä vittua?!), neekeri, vitutus, hyvä perse. Toki niitä tavanomaisempiakin hakusanoja joukosta löytyy. Viittaavien sivustojen ja URL-osoitteiden lista on myös mielenkiintoinen siinä mielessä, että muutamasta osoitteesta käyntejä sivullani on lähes päivittäin. On ihan ok että blogia luetaan anonyymisti, mutta lämpimästi tervetuloa myös lukijaksi, niin ei tarvitse joka päivä googletella onko päivityksiä tullut :) Ja jos siellä anonyymeissä on joku sukulainen, kollega tai joku muu joka luo vihaisia tai oudoksuvia katseita kun näet millaisia vaatteita käytän joskus keikoilla tai ylipäätään silloin kun en ole töissä tai kissanristiäisissä, niin saat luoda niitä katseita myös kasvotusten ja jopa kysyä jos jotain kysyttävää on, en pahastu :)

-  Äskeiseen liittyen; yksityisyys. On vaikea päättää mistä blogiinsa kirjoittaa, kuinka henkilökohtaista haluaa jakaa tuntemattomille? Toisinaan olisi paljon helpompi kirjoittaa anonyymisti ja kasvottomasti; voisi kirjoittaa tasan niistä asioista mitkä sillä hetkellä mieltä kaivelevat, ilman että tarvitsisi stressata siitä kuka blogia lukee. Toisaalta, en todellakaan jaksa itsekään lukea blogeja jotka menevät ruikuttamiseksi. En silti kannata teennäisen onnellisuuden kuvan antamista. Toisaalta taas "yhyy mua nyt surettaa yks juttu mut en kerro mikä" -päivitykset ovat sekä blogissa että naamiksessa niitä o.O -päivityksiäkin raivostuttavampia. Eli kultaisen keskitien löytäminen on vaikeaa minulle, kun tapanani on sortua arvostelemaan muita, kunnes sitten muistan katsoa peiliin...

- Heinäsuovasta löytyy myös niitä blogeja joita itse mielelläni luen; kauniita kuvia, upeita vaatteita, inspiraatiota, mielipiteitä ja kirjoitusta jossa on sisältöä. Luulen kuitenkin että heinäsuopaan ei mahdu montaa neulaa löydettäväksi, ja siksi pohdin oman blogini tulevaisuutta.

Jos tämän joku jaksoi lukea loppuun asti, niin huomautan vielä että tarkoitukseni ei ole pahoittaa kenenkään bloggaajan mieltä; jokainen meistä päättää itse mistä ja miten kirjoittaa. Tarkoitukseni oli vain ja ainoastaan valottaa omaa ristiriitaista ajatusmaailmaa bloggailun suhteen :)